Lasten ja nuorten mielenterveyden ongelmien taustalla ovat yhteiskunnalliset virhearviot ja ideologinen idiotismi.

01.11.2018

Aamulehti uutisoi 28.10.2018 Pirkanmaalla ilmenneestä lasten ja nuorten mielenterveyden ongelmien räjähdysmäisestä kasvusta viime vuosina. Tämä ilmiö ei ole mitenkään rajoittunut Pirkanmaahan tai Suomeen, vaan samaa ilmiötä on havaittu muuallakin länsimaissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tyttöjen masennus ja itsemurhat ovat lisääntyneet muutamassa vuodessa 50-70%. Myös Suomessa nimenomaan tyttöjen itsemurhat ovat kasvussa, vaikka itsemurhat muuten ovatkin vähenemässä.

Tähän saattaa liittyä toinenkin ilmiö, jossa mielenterveysongelmaiset tytöt hakeutuvat häkellyttävän paljon aiempaa useammin transsukupuolisuustutkimuksiin (Mediuutiset 16.2.2018). Varmuutta näiden ilmiöiden yhteydestä ei ole, mutta oma mielipiteeni on, että näiden välillä todennäköisesti on jonkinlainen yhteys. Seuraavassa esitän hypoteeseja näiden todella huolestuttavien ilmiöiden syistä. En millään muotoa väitä näiden olevan absoluuttisia totuuksia, tai ole asettanut näitä minkäänlaiseen järjestykseen pahimmasta vähiten pahaan tai toisin päin.


1. Sosiaalisen median käytön yleistyminen

Sosiaalinen media näyttelee entistä suurempaa roolia entistä nuorempien lasten elämässä. Tämä rooli korostuu erityisesti tytöillä. Tyttöjen keskimääräinen tapa purkaa aggressioita ei ole
fyysinen, kuten usein pojilla, vaan se keskittyy enemmänkin juoruiluun, eristämiseen ja "kohteen" maineen tuhoamiseen. Toisin sanoen tyttö, jota kohtaan ollaan aggressiivisia, eristetään porukasta, hänestä juoruillaan pahaa selän takana ja hänen maineensa yritetään tuhota levittämällä erilaisia valheita ja väittämiä. Ennen sosiaalisen median tuloa koulupäivä saattoi olla todellista piinaa, mutta nykyään sosiaalinen media mahdollistaa näiden ilkeämielisten toimintojen toteuttamisen etänä, kellon ympäri, jokaisena päivänä vuodessa.


2. Naisten ja miesten roolien hämärtyminen

Vaikka tämän toteaminen kuinka korpeaisi tiettyä porukkaa, niin sen kiistäminen on aiheuttanut jo aivan riittävästi kärsimystä. Miehet ja naiset ovat erilaisia ja heillä on keskimäärin erilaiset
mieltymykset, kiinnostuksen kohteet ja merkittäviä eroja persoonallisuuden piirteissä. Näissä ominaisuuksissa ja piirteissä on merkittävää ylimenoa puolin ja toisin, eli kiinnostuksen kohteet saattavat mennä ns. "ristiin", mutta tämä ei poista sitä tosiasiaa, että ryhmätasolla merkittäviä eroja löytyy. Otetaan esimerkiksi vaikkapa masennus ja väkivaltaisuus. Miehet sekä naiset voivat olla molemmat joko masentuneita tai väkivaltaisia (tai molempia yhtä aikaa), mutta kun tarkastelee ryhmittäin, selvästi suurempi osa vakavasti masentuneista on naisia ja selvästi suurempi osa väkivaltaisesti käyttäytyvistä on miehiä. Vastaavia esimerkkejä löytyy  työmaailmasta vaikkapa insinööri/sairaanhoitaja-akselilta: valtaosa miehistä ei ole insinöörejä, mutta valtaosa insinööreistä on miehiä. Valtaosa naisista ei ole sairaanhoitajia, mutta valtaosa sairaanhoitajista on naisia. Tuossa ei ole nähdäkseni takana syrjintää, vaan näillä henkilöillä nuo
sisäänrakennetut ja sukupuolistereotyypilliset ominaisuudet maksimoituvat. He tekevät sitä mitä he haluavat tehdä.

Miten tämä sitten liittyy erityisesti tyttöjen mielenterveyteen? Teini-iässä tyttöjen ahdistuneisuus ja alttius masennukselle lisääntyy huomattavasti verrattuna poikiin. Kun tähän sisäiseen
hormonaaliseen myllerrykseen yhdistetään jatkuva yhteiskunnan painostus siitä, että ei ole olemassa tyttöjen ja poikien juttuja (tai pahimmassa tapauksessa tyttöjä ja poikiakaan), niin tämä saattaa olla osalle tytöistä äärimmäisen hämmentävä kokemus. Isossa- Britanniassa onkin epäilty, että huomattava osa tyttöjen transkokemuksista johtuisi siitä, että tytöt kokevat helpommaksi olla poikia. Suomessa transtutkimuksiin hakeutuvien nuorten sukupuolijakauma ei ole 50/50 vaan yhdeksän kymmenestä sukupuolihämmennystä kokevasta on tyttöjä. Voisiko olla niin, että ympäristön vaatimukset yhdistettynä sosiaalisen median "vertaistukeen" saa jotkut tytöt luulemaan, että he ovatkin poikia?


3. Avio-/avoerojen määrien kasvu ja lasten kasvaminen yhä useammin yhden vanhemman kasvattamana

Tämä on ehkä suurimpia tabuja nyky-yhteiskunnassamme ja olinkin positiivisesti yllättynyt, kun TAYS:n lastenpsykiatrian ylilääkäri Riittakerttu Kaltiala-Heino otti asiaan Aamulehdessä (28.10.2018) voimakkaasti kantaa:

"Kaltiala-Heino nostaa esiin myös aiheen, josta kokee, ettei siitä ole suotavaa puhua, koska aikuiset syyllistyvät: rikkonaiset perhesuhteet. - Julkisen keskustelun sävy on, että "seuraa
sydäntäsi" ja "lapsetkin ovat onnellisia, kun sinä olet onnellinen". Mielenterveysaineisto silti osoittaa, että ne nuoret oireilevat keskimäärin enemmän, joiden vanhemmat eivät asu yhdessä. Tämä kuitenkin halutaan selittää niin, että oireilu johtuu ristiriidoista, joita lapsi on joutunut kokemaan perheessä ennen eroa."

Vanhempien ero on aina vahingollinen lapselle, piste. Tutkimukset USA:ssa ovat tämän suhteen
lohduttomia. Yhden vanhemman perheessä kasvaneilla lapsilla on huomattavasti korkeampi todennäköisyys joutua vankilaan, kuin isä+äiti- perheen lapsilla. Vielä synkemmäksi tämän tilaston tekee se, että vanhemman uusi suhde ei näyttäisi parantavan tilannetta. Uusioperheiden lapsilla vankilaan joutumisen todennäköisyys oli ihan yhtä synkkä (The Atlantic 3.12.2012). Isovanhemman läheisyys lapseen näytti laskevan tuota todennäköisyyttä jonkin verran. Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että koskaan ei tulisi erota. Joskus suhteeseen
jääminen on vahingollisempaa kuin eroaminen. Mutta joka tapauksessa vanhempien ero on vahingollinen tapahtuma lapselle ja tuo asia tulisi kenties ottaa entistä vahvemmin huomioon eropäätöstä tehtäessä.


4. Miehen mallin ja miehisen auktoriteetin puuttuminen

Äidin rooli perheessä on usein (ei aina) hoivata ja suojella, isän rooli perheessä on usein (ei aina) pitää kuria ja tuupata lasta määrätietoisesti ja johdonmukaisesti eteenpäin. Tämä on hyvin karkea yksinkertaistus, mutta pitää sisällään jonkin tasoisen totuuden. Kummallakin vanhemmalla on oma roolinsa kasvatuksessa, eikä noiden molempien roolien täyttäminen yhden ihmisen toimesta ole helppoa. Koska suurin osa yhden vanhemman perheistä on äitien hoitamia ja suurin osa lastenhoitajista sekä opettajista on naisia, niin näiden lapsien mahdollisuus saada positiivinen mieskokemus heikkenee huomattavasti. Ongelma ei siis ole niinkään "toksinen maskuliinisuus", vaan puhtaasti maskuliinisuuden puute. Tähän liittyy
näkemykseni mukaan myös koko nyky-yhteiskunnassa jossain määrin ilmenevä miesvastaisuus, jossa pyritään enemmän tai vähemmän demonisoimaan miessukupuoli ja sen ominaisuudet.


5. Lasten ylisuojelu ja opettaminen auktoriteettiriippuvaisiksi

Pienempi perhekoko ja lasten tekeminen myöhemmällä iällä tarkoittaa usein vähemmän sisarusten välistä kilpailua ja "toistensa kasvattamista". Vähäinen lapsimäärä ja vanhempien
korkea ikä voi johtaa myös ylivarovaisuuteen lasten kasvattamisessa, jolloin lapselle ei pääse muodostumaan "henkistä vastustuskykyä" erilaisiin elämän varrella tuleviin vastoinkäymisiin. Kun kaikki munat ovat niin sanotusti samassa korissa, niiden ylivarjelun riski kasvaa huomattavasti. Tämän seurauksena lapsi ei opi käsittelemään ja arvioimaan riskejä.

Professori Jonathan Haidt on kritisoinut nykyään vallalla olevaa käytäntöä, jossa lapset ja nuoret opetetaan riippuvaisiksi auktoriteeteista. Haidt argumentoi, että lapset ja nuoret eivät opi kehittämään itselleen tarpeellisia sosiaalisia taitoja, koska heidän toimintaympäristönsä on jatkuvasti jonkun ulkopuolisen auktoriteetin valvonnassa. Vanhemmat, hoitajat, opettajat, valmentajat, kuraattorit ja monet muut auktoriteettihahmot ovat käytännössä ottaneet liian
suuren roolin lapsen moraalisessa kehityksessä. Tämä toimii jollain tavalla niin kauan kun lähistöllä on saatavilla joku auktoriteettihahmo, jonka varaan voi tukeutua.

Ongelmaksi tämä muodostuu nuoren aikuistuessa. Jos nuorella ei ole kykyä kohdata vaaroja tai riskejä ja käsitellä itsenäisesti vastaan tulevia negatiivisia asioita, hän on täysin tuuliajolla joutuessaan kohtaamaan ne ensimmäistä kertaa omin päin. Tämä ilmiö näyttäytyy esimerkiksi ajoittain pinnalle nousevissa vaatimuksissa jonkin ulkoisen tekijän tai asian sensuroimiseen tai kieltämiseen sen aiheuttaman turvattomuuden tunteen seurauksena. Kärjistetysti: kyvyttömyys käsitellä omia negatiivisia tunteita aiheuttaa sen, että kaikki sellaiset asiat jotka niitä aiheuttavat, tulee kieltää tai poistaa auktoriteetin toimesta (esimerkiksi viranomaiset, erilaisten tilaisuuksien järjestäjät).


6. Mitä sitten ratkaisuksi?

Nämä ongelmat eivät ole helposti ratkaistavissa. Sosiaalisen median käytön tehokkaampi rajoittaminen lapsilta olisi kenties nopein ja yksinkertaisin ratkaisu. Tämä ei kuitenkaan poista
syvemmällä olevia rakenteellisia ongelmia. Meidän täytyy ottaa enemmän vastuuta jälkipolvistamme ja alkaa asettamaan lasten hyvinvoinnin ideologisten unelmien edelle.
Nykyinen malli ei näytä toimivan kaikilta osin ja vaikutukset näyttäisivät olevan katastrofaaliset. Muita harkittavia toimenpiteitä voisi olla:

  • Sukupuolten erojen
    häivyttämisen lopettaminen tai ainakin voimakas vähentäminen, sekä tyttöjen ja
    poikien opettaminen olemaan tyttöjä tai poikia. Kummatkin ovat aivan yhtä
    tärkeitä, mutta heidän erojaan ei tule häivyttää ideologisin perustein.
  • Perheiden arvostuksen
    nostaminen. Yhteiskunnan tulee korostaa perheitä, ei yksilöitä,
    perusyksikkönään.
  • Vanhempien vastuun
    korostaminen ja oman henkilökohtaisen onnellisuuden yliarvostamisen
    lopettaminen.
  • Miehisyyden ja
    maskuliinisuuden arvostuksen palauttaminen. Isät ovat tärkeitä isinä, ei
    pseudoäiteinä.
  • Tietynlaisen riskin
    hyväksyminen lasten kasvatuksessa. Kaikkien riskien poistaminen ei tee
    onnellista ja tervettä lasta, vaan neuroottisen ja kyvyttömän aikuisen.
    Sanomattakin on selvää, että riskien suhteen tulee kuitenkin olla kohtuullinen.